Sähköverkon sijoitusluvat – vaihtoehdot ja vaikutukset

Sähköverkon rakentaminen ja ylläpito olisi mahdotonta, ellei verkkoyhtiöillä olisi oikeutta sijoittaa sähköjohtoja, muuntajia ja sähköasemia myös yksityisten maanomistajien tai kuntien omistamille maille. Verkkoyhtiön näkökulmasta kysymys on arvonmuodostuksesta: verkkoinvestoinnin arvo ei koostu pelkästään fyysisen infran tasearvosta, vaan myös infran pysyvästä sijoitusoikeudesta. Jos nämä oikeudet puuttuvat tai voidaan kiistää, tämä heikentää verkkoyhtiön arvoa esimerkiksi yrityskauppatilanteessa.

Tässä artikkelissa käydään läpi kolme erilaista tapaa hankkia sähköverkolle pysyvä sijoituslupa, joko vapaaehtoisesti neuvottelemalla tai lain mahdollistamilla muilla keinoilla.

Sopimus sijoittamisesta

Verkkoyhtiön ensisijainen tapa hankkia lupa sähköverkon sijoittamiselle on tehdä maanomistajan kanssa vapaaehtoinen sijoitussopimus. Rakentamislain mukainen sijoitussopimus on vapaaehtoinen sopimus, jolla sovitaan yhdyskuntaa palvelevien johtojen ja laitteiden sijoitusoikeuksista. Sopimuksen myötä verkkoyhtiö saa pysyvän sijoitusoikeuden, ja maanomistajalle maksetaan yleensä kertaluonteinen korvaus. Korvauksen suuruus riippuu verkkoyhtiön käytännöstä, ja usein korvauksen suuruus lasketaan kertomalla metrikohtainen korvaus toteutuneen johdon pituudella.

Maanomistajan kannalta sopimus tarjoaa mahdollisuuden edistää oman alueen infranrakennusta, ja saada tästä myös korvaus. Jos esimerkiksi ilmajohto samalla maakaapeloidaan, maanomistajan metsämaa saattaa samalla vapautua metsätalouskäyttöön. Toisaalta sijoitussopimuksiin liittyy usein tiettyjä rajoituksia maanomistajalle, ja esimerkiksi maakaapelin läheisyydessä rakentaminen tai kaivaminen voi olla kiellettyä tai vaatia erillisiä lupia.

Verkkoyhtiölle sopiminen on nopein ja kustannustehokkain. Jos verkonrakentamisen halutaan sujuvan nopeasti, sen tulee hankkia riittävän ajoissa sijoitusluvat ja sitä kautta varmistaa hankkeen eteneminen. Mutta entä jos maanomistaja ei anna lupaa?

Pakkosijoituslupa

Jos maanomistaja ei ole halukas tekemään sijoitussopimusta, verkkoyhtiö voi harkita vaihtoehtoista reittiä sähköjohdolle, esimerkiksi kiertäen maanomistajan maat. Aina tämä ei ole mahdollista tai järkevää, minkä vuoksi verkkoyhtiöllä on kaikissa tilanteissa mahdollisuus hakea kunnan rakennusvalvontaviranomaiselta ns. pakkosijoituslupaa. Verkkoyhtiön tulee esittää lupahakemuksessaan, miksi sijoittaminen on välttämätöntä ja mitä vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja on selvitetty.

Jos verkkoyhtiö hakee pakkosijoituslupaa, kysymys on kunnasta riippumattoman lakisääteisen elimen eli rakennusvalvontaviranomaisen tekemästä päätöksestä. Jos viranomainen myöntää luvan, tämä ei edellytä maanomistajan suostumusta. Toisinaan hakemus voi koskea myös sähköjohdon sijoittamista kunnan maille, ja tällöinkin päätöksenteon pitäisi olla kunnan vastustuksesta huolimatta puolueetonta. Maanomistajalla on oikeus valittaa myönnetystä luvasta hallinto-oikeuteen, mikä voi pitkittää prosessia merkittävästi.

Pakkosijoituslupaprosessi on selvästi hitaampi ja kalliimpi kuin vapaaehtoinen sopimusmenettely. Sen kesto voi venyä useisiin kuukausiin tai jopa vuosiin, jos asia etenee valitusasteisiin saakka. Vaikka maanomistaja menettää mahdollisuuden vaikuttaa sijoituksen hyväksymiseen, hän saa silti lain mukaisen korvauksen tilapäisistä tai pysyvistä haitoista.

Verkkoyhtiön näkökulmasta pakkosijoituslupa on käytännössä takaportti tilanteisiin, joissa sopimukseen ei päästä. Se mahdollistaa hankkeen etenemisen, mutta nostaa projektin riskejä ja kustannuksia verrattuna suoraan sopimiseen. Prosessin tuleekin käynnistää riittävän aikaisessa vaiheessa, jotta se ehditään saada päätökseen ennen hankkeen aloitusta.

Lunastusmenettely

Kolmas vaihtoehto on lunastuslain mukainen lunastusmenettely. Lunastusta käytetään erityisesti voimajohtojen ja suurten sähköasemien kohdalla, sillä maanomistajien lukumäärä voi olla huomattava ja hankkeen yhteiskunnallinen merkitys suuri.

Lunastuksessa valtioneuvosto myöntää lunastusluvan, ja omaisuudesta määrätään täysimääräinen korvaus lunastuslain mukaisesti. Maanomistajan asema lunastuksessa on heikoin, sillä hänen mahdollisuutensa vaikuttaa päätökseen on hyvin rajallinen, ja vaikuttamismahdollisuus rajoittuu lähinnä korvausten määrään. Toisaalta korvausten tulee kattaa täysimääräisesti sekä omaisuuden menetys että siitä aiheutuvat haitat.

Lunastusprosessi on myös verkkoyhtiölle aikaa vievä ja kallis. Lupahakemuksen laatiminen, kuuleminen ja lunastustoimitus voivat viedä useita vuosia. Samalla kustannukset nousevat korkeiksi, sillä korvausten lisäksi verkkoyhtiön vastuulle jäävät prosessin hoitamisesta aiheutuvat kulut ja mahdolliset oikeudenkäyntikulut. Lunastusmenettely on kuitenkin verkkoyhtiölle keino varmistaa pysyvä sijoittamisoikeus myös tilanteissa, joissa muut keinot eivät ole tuottaneet tulosta.

Lopuksi

Sähköverkko on yhteiskunnan perusinfrastruktuuria, ja sen laajentaminen palvelee koko Suomen kansantaloutta, alueellista elinvoimaa ja siirtymistä kohti puhtaampaa energiaa. Tästä syystä verkon sijoittaminen täytyy turvata myös tilanteissa, joissa maanomistaja vastustaa hanketta. Prosesseissa on paljon kehittämisen varaa, ja esimerkiksi päätökset ja niistä valittaminen tapahtuu liian paljon peräkkäisinä prosesseina sen sijaan, että energiahanketta koskevat luvat annettaisiin kerralla ja valitusprosessit etenisivät rinnakkain tai ehkä tulevaisuudessa jopa osin yhdistettynä prosessina.

Energiajuristi.fi on Skyline Legal Oy:n tuottama palvelu ja verkkokauppa energia-alan toimijoiden tarpeisiin. Jos olet kiinnostunut yhteistyöstä, tuotteistamme tai haluat ehdottaa blogiimme kiinnostavaa aihetta, ota ihmeessä yhteyttä info@skylinelegal.fi.

Teksti:

Tomi Rantasaari (LinkedIn) 

Viitteet:

Rakentamislaki (131 §)

Lunastuslaki