Energiaviraston valvontamalli ja sähkön siirtohintojen korotukset

Keskustelu verkkoyhtiöiden valvontamallista on käynyt kuumana jo pidemmän aikaa. Puhtaan siirtymän vaatimat verkkoinvestoinnit edellyttävät entistä suurempaa kapasiteettia, mutta samaan aikaan verkkoyhtiöiden investointikannustimia on heikennetty merkittävästi. Julkinen keskustelu pyörii usein yksittäisten lukujen ja hinnankorotusilmoitusten ympärillä ilman, että taustalla vaikuttavia mekanismeja avataan kunnolla. Tässä sarjassa pureudumme siihen, miten sähkönsiirron hinta tosiasiassa muodostuu ja mitä Energiaviraston valvontamalli käytännössä tarkoittaa.

Miksi sähköverkko on erityinen liiketoimintaympäristö?

Sähkömarkkinoita, mukaan lukien sähkönsiirtoa ja -jakelua, säädellään sähkömarkkinalaissa, jonka mukaan sähköverkon ylläpito on luvanvaraista liiketoimintaa. Verkkoliiketoiminta on niin sanottu luonnollinen monopoli: maantieteellisesti rajatulla verkkoalueella voi samanaikaisesti toimia vain yksi sähköverkkoyhtiö. Olisi taloudellisesti ja ekologisesti epätarkoituksenmukaista vetää usean eri yhtiön sähköjohtoja vierekkäin ja antaa asiakkaiden valita mieluisa verkko.

Tästä monopoliasemasta seuraa, että sähköverkkoyhtiöiden väliltä puuttuu tavanomainen hintakilpailu kokonaan. Kun markkinamekanismi ei toimi, tarvitaan jokin muu keino estämään kohtuuttomat hinnat. Ratkaisuna Energiavirasto on kehittänyt niin sanotun valvontamallin, joka asettaa sähkön hinnoittelulle rajat ja tarkoin määritellyt laskentakaavat.

Miten valvontamalli toimii?

Energiaviraston kohtuullisen tuoton valvontamalli rakentuu kolmen vaiheen varaan. Ensin määritellään sähköverkon oikaistu nykykäyttöarvo, joka koostuu muun muassa verkkokomponenttien pitoajoista ja keski-iästä sekä muusta yhtiöön sitoutuneesta omaisuudesta. Sen jälkeen lasketaan kohtuullinen tuottoaste pääoman painotetun keskikustannuksen eli WACC-mallin avulla. Lopuksi nämä kaksi kerrotaan keskenään, jolloin saadaan kohtuullinen tuotto, jonka verkkoyhtiö saa enintään asiakkailta periä.

Käytännössä laskenta toimii seuraavasti: jos verkkoyhtiön sähköverkon oikaistu nykykäyttöarvo on 10 miljoonaa euroa ja WACC-prosentti on 6,5, saa verkkoyhtiö periä asiakkailta siirtomaksuja enintään 650 000 euroa vuodessa. Tämä on se katto, jonka sisällä koko yhtiön hinnoittelun tulee pysyä.

Investoinnit muuttavat tilannetta välittömästi. Jos sama verkkoyhtiö rakentaa uutta verkkoa 500 000 eurolla, kasvaa oikaistu nykykäyttöarvo 10,5 miljoonaan euroon. Uusi sallittu enimmäistuotto on tällöin 682 500 euroa vuodessa, eli siirtohintojen kokonaismäärä kasvaa 32 500 eurolla. Mitä enemmän verkkoyhtiö investoi, sitä enemmän sen verkko-omaisuus kasvaa ja sitä suuremman tuoton se saa kerätä asiakkailta. Oikaistuun nykykäyttöarvoon ja sen laskentaperiaatteisiin perehdytään tarkemmin sarjan seuraavassa osassa.

Malli kannustaa myös etupainoiseen toimintaan. Sähkömarkkinalaki velvoittaa verkkoyhtiöt maksamaan asiakkaille vakio- ja vahingonkorvauksia tilanteissa, joissa esimerkiksi verkkoliittymän kytkeminen viivästyy tai sähkönjakelu keskeytyy ilman ylivoimaista estettä. Näiden korvausten välttämiseksi verkkoyhtiöiden kannattaa pitää toimitusprosessit sujuvina ja uusia verkkoaan aktiivisesti, esimerkiksi siirtymällä ilmajohdoista maakaapelointiin.

Mitä viime vuosina on tapahtunut?

Vuosia 2024–2031 koskevassa valvontajaksossa Energiavirasto on uudistanut verkon arvon määrittämisen periaatteita merkittävästi. Verkon arvo lasketaan jatkossa jokaisen investoinnin toteutusvuoden hintojen perusteella aiemman jälleenhankintahinnan sijaan, ja vuosien 2024–2027 ajaksi on luovuttu inflaatiotarkistuksista kokonaan. Muutokset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa verkkoyhtiöt ovat uhanneet vähentää investointejaan. Investointien hiipuminen pienentää alihankintaketjun tilauskantaa ja voi hidastaa sähköverkon kapasiteetin kehittymistä alueellisesti, millä on välillisiä vaikutuksia myös puhtaan siirtymän etenemiseen.

Muutamia peruslähtökohtia:

Jotta valvontamallin logiikka avautuu, kannattaa pitää mielessä muutama keskeinen asia. Mitä enemmän asiakkaita on tietyllä alueella, sitä edullisempaa sähkönsiirto siellä on. Vastaavasti harvaan asutuilla seuduilla siirtohinta on väistämättä korkeampi.

Osakeyhtiömuotoinen verkkoyhtiö pyrkii lähtökohtaisesti maksimoimaan tuottonsa, joten valvontamalli on käytännössä ainoa instrumentti, jolla Energiavirasto voi asettaa rajat tuottojen laskemiselle. Valvontamalli määrittää myös siirtohintojen kokonaismäärän, jonka verkkoyhtiö tulee periä asiakkailta.

Toimivaa sähköverkkoa tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. Lainsäädännön ja valvontamallin tulee mahdollistaa etupainoinen verkon kehittäminen. Jos verkkoyhtiöiden kannattavuutta ei sallita, katoavat investoinnit alalta. Jos investointeja laiminlyödään, hidastuu myös puhtaaseen siirtymään tosiasiallinen siirtyminen. 

Energiajuristi.fi-sivustolla haluamme tuoda esiin energiakentän tulevaisuutta rakentavia näkökulmia ja asiantuntijoiden ajatuksia. Jos sinulla on aihe, jota haluaisit käsiteltävän tai haluat kommentoida tätä artikkelia, ota yhteyttä osoitteeseen info@skylinelegal.fi.

Teksti: Tomi Rantasaari (Linkedin)